Saaristokatu oli purjelaivakaudella merimiesten asuinaluetta. Miehet olivat merillä. Raahessa elelivät naiset, lapset, laivanrakentajat, käsityöläiset ja joku porvarisrouvakin.
Esimerkiksi vuonna 1864 Raahen asukaskulu oli reilut 2000 henkeä. Maailman merillä seelasi 42 raahelaista alusta. Jos laivojen keskimäärin 14 miehen miehistöstä valtaosa oli raahelaisia, oli kaupungin asukkaista lähes 600 miestä poissa. Kaupungissa elelivät vain naiset, lapset, laivanrakentajat, vanhukset ja käsityöläiset.
Samuli Paulaharjun Wanha Raahe -teoksen mukaan Saaristokadun varrella Kauppakadun ja Kirkkokadun välillä oli kolme tonttia: tontit 155, 161 ja 160. Asukkaiksi hän mainitsee merimiehiä.
Merimiehen muijia täällä Raahessa olikin paljon enemmän kuin porvarisrouvia, ja he olivat suurimman osan ajasta päineen kakaroitten kanssa, sillä ukko oli merillä yleensä vuosikausia yhteen menoon. Naiset osallistuivat myös laivojen varustamiseen. Purjelaivat eivät olisi liikkuneet satamasta mihinkään ilman seelinompelijoiden aherrusta.
Jussilaiska ompeli purjeita
Työpäivä alkoi aamulla kukonlaulun aikaan. Seelinompelijan piti sännätä eväineen varviin jo aamuneljältä. Heti aamurummulta oli laivapatruuni liikkeellä syynäämässä, meneekö väki työhön. Monet merimiesten vaimotkin ahersivat patruunin palveluksessa varvipirtissä.
Naiset napostelivat työpirtissä kuivia eväitä ja keittelivät kahvia takassa. Tästä ei Fellmanin Paltsun kasvatti Leufstadiuksen ”rootmanni” tykännyt, vaan torui naisia paljosta kahvin juonnista.
– Me juomma sen särpymeksi, mutta te juotta huviksi. Ei meillä ole muutakaan särvintä... jos me sen kahvesmörjän ryyppäämmä, Jussilaista toimitti topakasti, ja naiset saivat nauttia hyvin ansaitsemansa särpimen.
Moni seelinompelija kävi lisäksi iltasella leipomassa, pyykillä tai muissa töissä porvarishuusholleissa. Raha oli otettava sieltä, mistä sai.
Lapset jäivät monesti päiväksi keskenään, isommat sisarukset pitivät huolta nuoremmistaan minkä taisivat. Lapsenvahteina toimivat myös mummut ja muut sukulaiset, jos heitä oli elossa tai asui lähistöllä.
Seelinompelijan omaa aikaa oli vain sunnuntai, joka olisi pitänyt pyhittää Herralle. Mutta silloin oli pakko siivota oma pirtti, pestä omat pyykit ja paikata vaatteet.
Jos seelinompelijan mies oli merillä tai hän oli leski, hänen oli selvittävä kaikista huushollihommista omin voimin. Eipä hänelle tainnut jäädä luppoaikaa harrastuksille, joita purjelaivakauden työtä tekevillä naisilla tuskin olikaan.
Kun laiva oli niin valmis, että se voitiin laskea vesille, seurasi suuri juhla, laivan lykkäjäiset, johon otti osaa koko kaupunki ja ympärysseutu. Naiset saivat kerätä rannoilta sinne jääneen laivan lykkäämisessä käytetyn soopan. Se käytettiin pyykinpesuun.
Kirjeet toivat terveisiä
Jos merimies ei osannut itse kirjoittaa, kirjeitä rustasi joku kirjoitustaitoinen seelari. Ei sitä turhan useasti mitään kirjoiteltu tai jaariteltu lemmenlurituksia. Kirjeitä tuli harvakseen, muutama preivi vuodessa.
Naisväki jos täältä kotoa kirjoitti, niin ilmeisesti redarin (laivanvarustajan) konttorin kautta saatiin kirje lähtemään, ja se toimitettiin toisten laivojen matkassa perille johonkin ulkomaan satamaan. Sitten kun miehen laiva tuli kyseiseen satamaan, kapteeni haki postikonttorista postit. Kirjeet jaettiin asianomaisille ja ne luki se, joka osasi.
Lisätietoja
Samuli Paulaharju: Wanha Raahe
Raahen Museo - Merimiesarkku
Naisten Ääni - Sofia Jussila
Eija Turunen: esitelmä 23.1.2013 (Museuumiblogi)
Takaisin Wanhan Raahen Joulukalenteri etusivulle